Toukasta perhoseksi

Oltiin viikonloppuna laskettelemassa. Jännitin sitä etukäteen ihan hirveästi, vaikka toisaalta olin innoissani, koska hyvä kaverini Johanna oli tulossa perheineen Ruotsista tarkistamaan paikalliset rinteet. Hurjia mäkihirmuja kaikki, jopa perheen kahdeksanvuotias.

Mutta da-da-da-daa! Ihme tapahtui! Johanna - the personal couch - luotsasi meikäläisen hississä ylös huipulle ja perässään alas mäkeä, ja laskettelun autuus alkoi valjeta pikku hiljaa mullekin. Kiitos Johanna!

Aurinko paistoi, taivas oli sininen, lumi kimmelsi. alppien huiput piirtyivät majesteettisina edessämme, livebändi soitti rokkia ja saksalaisia after ski-rallatuksia ja olut oli kylmää ja maittavaa. Elämä oli laiffia, niin kun Matti Nykänen sanoisi!

Päivän tähtihetki oli, kun englantia puhuva nuori nainen koputti mun selkään ja kysyi, että olenko hiihto-opettaja. En, vaikka ehkä vaikutankin ammattilaiselta, mä sanoin leveästi hymyillen...

No jaa, oli mulla tietty saman värinen hiihtotakki

kuin opettajilla.

No, kaaduitko?

Monkeyboy oli laskettelemassa kavereittensa kanssa. Hän tuli kotiin puhkuen intoa ja vauhdikkaita tarinoita. Oltiin menty tuhatta ja sataa, niin kuin miehet nyt tekevät. Siniset, mustat ja punaiset mäet, ei värillä väliä, jotenkin kaikista tultiin suvereenisti alas. Vähän oli kyllä kuulemma välillä pelottanut, kun muut olivat kymmenen vuotta nuorempia ja kaiken kokeneita mäkihirmuja. Mutta eihän sitä voinut olla pekkaa pahempi, joten perässä alas vaan!
Ja sitten pakollinen kysymys: kaaduitko?
-Noh, en oikeastaan...
-Miten niin oikeastaan..joko kaaduit tai et!
- No ihan lopussa...,Monkeyboy kiemurteli. Ihan niin kuin kaatuminen olisi automaattisesti jotenkin lievempi, kun se tapahtuu hiihtämisen lopussa. – Enkä mitenkään pahasti!

Monkey tietää, että suhtaudun kaatumisiin erittäin kriittisesti. Hän ei saa kaatua, koska kaatuminen merkitsee viikkojen kidutusta sekä miehelle itselleen että minulle.
Monkeyboy on nimittäin särkenyt kylkiluunsa niin pahasti ja niin monta kertaa, että ne tarvitsevat nykyisin vain tukevan töytäisyn mennäkseen sijoiltaan. Vamma sai aikoinaan pohjustuksensa auto-onnettomuudessa ja jalkapallossa, mutta kylkiluita on sittemmin podettu vaikka minkälaisten kaatumisten, tappeluiden, tönäisyjen ja liukastumisten seurauksena . Liian näyttävä uimahyppy ja liian korkealta, sateen liukastamat rantaan johtavat portaat kolme kertaa kerien ja suorin vartaloin alas, pukkaus kylkeen rugby-ottelussa jne.

Pojat olivat laskettelemassa maanantaina. Tiistaina Monkey oli vielä vetreä kuin orava, keskiviikkona hiukan kankean tuntuinen - torstaiaamuna hän ei päässyt enää ylös sängystä. Siitä lähtien (ja nyt on viikko vierähtänyt) miehen olo on vain huonontunut. Hän kävelee hitaasti ja jäykästi olkapäät ylhäällä, ei voi nostaa mitään ja vähäinenkin yskänpuuska saa hänet kyyneliin. Yhteisistä romanttisista hetkistä voi vain haaveilla, sillä pienikin kosketus ylävartaloon saa miehen ulvomaan tuskasta . Hän viettää yönsä olohuoneen sohvalla puolimakaavassa asennossa, josta hänet saa kammettua tarpeen tullen helpoiten ylös. Ei siis helposti vaan edes jotenkin.Vieressään hänellä on puhelin, että voi yöllä hälyttää minut paikalle, jos tarvitsee nostopalvelua.
Lääkäriin Monkey ei tietystikään mene (kts. edellinen blogi), sillä tosimies ei mitään tohtoreita tarvitse! Eipä silti, että lääkäri paljoa voisi kylkiluille tehdäkään. Toivotaan, että mies on hiihtokunnossa, kun kaverit tulevat meille Ruotsista kuun lopussa laskettelemaan...