Kansalaisvelvollisuus on täytettävä!

Kun kerran asuu Sveitsissä, on oikeastaan kansalaisvelvollisuus hiihtää slaalomia. Valitettavasti, koska tuo harrastus saa minut kauhun valtaan. Pilvien yläpuolella Alpeilla on ihanan kaunista ja siellä sielu lepää, mutta se kaikki muu...

Jotenkin - ja älkää kysykö minulta, miten - löysin itseni urheiluvälinekaupasta valitsemasta SLAALOMSUKSIA! Olen varmaan liian kiltti ihminen, ihan liian empaattinen. Tiedän, että Monkeyboy haluaa palavasti laskettelemaan - ja parisuhdehan on antamista ja ottamista, eikä mikään yksisuuntainen tie (opetteleehan hänkin ratsastuksen alkeita) Ja kaikki sanovat, että omien varusteiden hankkiminen on pitkällä tähtäimellä kannattavampaa kuin vuokraaminen. Pitkällä tähtäimellä ! Olen siis ilmeisesti sitoutunut tähän hullutukseen pitemmäksikin aikaa...


Siinä minä sitten kiskoin monoja jalkaan, yhdenlainen yhteen ja toisenlainen toiseen - ja jokainen joka on monoja valinnut tietää, ettei se ole helppoa. Miten ne kaikki hihnat ja soljet ja nupit ja napit vedetään, kierretään ja kiristetään. Salatiedettä! Ja sitten pitäisi tietää, kumpi on mukavampi: nojaa taakse, heiluta varpaita - mistä minä tiedän!? Hiki virtaa...ja vilkaisu hintalappuihin saa olon kahta tukalammaksi.

Mutta kauheampaa seuraa, kun ollaan mäessä. Sen kaiken pitäisi olla hauskaa, tämähän on monien rakastama harrastus...

Ei, ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen mäessä. Ensimmäisellä kertaa kaaduin ja revähdytin nivelsiteet, toisella kertaa kieltäydyin laskemasta jyrkkää rinnettä alas ja kävelin sukset olallani tunnin, ennen kuin olin ihmisten ilmoilla. Tällä kertaa Monkeyboy suositteli, että ottaisin itsevarmuuteni kasvattamiseksi opettajan.

Ensin kuitenkin mentiin yhdessä aloittelijoitten mäkeen harjoittelemaan. Olin täynnä optimismia ja yrittämisenhalua. Kaljapullon kokoiset pikkuihmiset suhahtelivat ohitseni, ja ajattelin että kyllä minä samaan pystyn kuin seitsenvuotias. Optimismini loppui, kun tipahdin toista kertaa hiihtohissistä. Ei, en halua pistää sitä Monkeyboyn syyksi, mutta hän painaa sata kiloa ja minä puolet siitä. Jotenkin koukkuhissi alkoi vetää toispuoleisesti ja viskasi minut hankeen. Seuraavalla kerralla menin hampaita kiristellen yksin hissiin ja yritin tehdä, niin kuin Monkeyboy neuvoi - nojata taaksepäin. Ja hups! hissi lähti ylös, minä alas. Sadattelin lumessa ja kerroin suorin sanoin perässä tulevalle miehelleni, mitä asiasta ajattelen. Sanoin lähteväni kotiin heti paikalla ja antavani piut paut hiihtotunneille. Tässä vaiheessa alkoi Monkeyboyn - muutenkin aika lyhyt - pinna kiristyä ja hän ehdotti että tosiaan lopetattaisiin ja vietäisiin sukset takaisin kauppaan kun ne vielä ovat uuden veroiset.

Suostuin kuitenkin pienen myönnyttelyn ( ja yhden oluen) jälkeen menemään etukäteen varatulle hiihtotunnille. Lähinnä, koska olen kiltti ihminen, enkä halunnut tuottaa hiihto-opettajalle ja Monkeyboylle pettymystä.

Opettaja oli mukava ja rauhoittava, hän opetti minut ennen kaikkea käyttämään hissiä niin, etten takertunut siihen tai tipahtanut kesken matkan (siinä ei pidä nojata taaksepäin!) Olin oikein tyytyväinen itseeni, vaikka en vielä oppinutkaan notkeita äkkikäännöksiä jyrkässä (älä naura, Monkeyboy, se OLI jyrkkä!) mäessä. Ja kaunista siellä ylhäällä oli, uskomattoman kaunista. En voi varsinaisesti sanoa odottavani seuraavaa kertaa, mutta ainakin tiedän, etten joudu enää hiihtohissin ruhjomaksi.