Monkeyboy on innostunut koiran luista. Ei siis koirasta peräisin olevista luista vaan koirien syötäväksi tarkoitetuista luista. Ei, ei hän syö niitä itse, vaan antaa Twinkylle. Monta päivässä. Ja katselee sitten kiinnostuneena vieressä, kun koira järsii jänteitä ja lihaa hampaat narskuen. Se tuottaa Monkeyboylle suurta huvia, Twinkylle myös.
Ongelma on vain siinä, että Twinky ei ehdi pilkkomaan luita siihen tahtiin kun niitä tipahtelee sen eteen. Siksi se kuljeskelee hämmentyneenä ympäriinsä piilottelemassa niitä. Mikä tahaansa paikka ei ilmeisestikään käy, ja luoja yksin tietää, mikä on valintakriteerinä, kun se vihdoin päätttää "kaivaa" luunsa piiloon. Piilopaikat ovat välillä aika säälittäviä: Twinky tönii pitkän etsimisen jälkeen luun puolihuolimattomasti vaikka huoneen nurkkaan. Jälkeenpäin se ei selvästikään enää yhtään muista, mihin ne tuli laitettua. Twinkyn hajuaistissa taitaa olla jotakin pahasti pielessä, sillä jopa homosapiensin onnettomat aistit johdattavat helposti ja vääjäämättä noiden mätänevien aarteiden luo - ja koiralla piti olla miten-monta-kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä?
Tällä hetkellä Twinky istuu ja tuijottaa minua silmää räpäyttämättä edessään yksi puoliksisyödyistä luista ja sen pikku koirannaamalta paistaa kysymys "Mitä tälle pitäisi tehdä?"Piilopaikat ovat selvästi loppuneet - tai Twinkyn mielikuvitus - ja luisia aarteita on pöydän alla, kengissä, koirankorissa ja - auh! - jaloissa. Ulkoterassi on muuttunut yhtä luiseksi kuin hautuumaa ja talvipuutarhan juuttimaton veritahrat tuovat mieleen teurastamon.
Aion pyytää, että Monkeyboy hillitsee anteliasta luonnettaan ja antaa tästä lähtien Twinkylle uuden luun vasta, kun vanha on varmasti syöty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti